Naisten voitokas kauden avaus ensikertalaisen silmin, Pori 18.5.2013

Metsän keskellä on kenttä, jonka molemmissa päissä seisovat harmaat maalitolpat. Harvinaisen suorat, minulle kerrotaan. Suurimmaksi osaksi vihreää nurmea koristavat muutamat auringon kovettamat savilaikut. Varo nilkkojasi, minua varoitetaan. Aurinko polttaa pilvettömältä taivaalta. Sun ekasta pelistä tulee hikinen, minulle naurahdetaan.

Preiviikin kenttä Porissa, koristeltuna hennoin viivauksin Porin Lollers:n ja JRCL:n välistä rugbyn naisten SM-sarjan avausottelua varten. Päässäni pyörii ajatus ”Mitä ihmettä minä täällä teen?”. Olen 33-vuotias eskapistinörtti, jolla on surkeat keuhkot ja matala kipukynnys. Pukkarissa saan pelipaidan, numeron 1. Toivoin sitä. Edellisestä pelistä on aikaa. Kuusitoista vuotta. Silloin paita oli valkoinen. Numero oli aina 10. Ja pallo oli pyöreä, ja pomppiva.

Ampiainen lentää sisälle pukkariin. Alkaa hirveä häly. En tiedä tapetaanko se vai pääseekö raasu pakoon. Enkä välitä. Siirryn pihalle. Tuijotan kentälle, ja mietin minne itse voisin paeta. Selkäni takaa kuuluva puheen pulputus paljastaa etten minnekään. Käyn vihreäkeltaiseen rinkiimme, ja ärähdän kun minulle annetaan viime hetken ohjeita. Antakaa mun olla. Ettekö ymmärrä. Tuomari puhaltaa pilliin. Älä ajattele.

Soikea pallo ja yhteensä kaksikymmentäneljä naista normaalia pienemmällä kentällä. Tilaa ei juuri ole. Taklauksia. Ruckkeja. Lineoutteja. Scrumeja. Käsiä. Jalkoja. Ruohonkorsia suussa. Kuivaa savea silmissä. Joku tallaa nappiksilla jalkapöydän päälle. Joukkuekaverin kyynerpää lyö ikävästi kylkeen. Hammassuojat klonksuvat ja suuta kuivaa. Joku tekee tryn. Onneksi. Saa hengittää. Pirskottaa auringossa lämmennyttä vettä kasvoille.

Aika kuluu nopeasti ja samalla kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. On aikaa katsoa, aikaa ajatella. Kuitenkin kaiken pitää tapahtua ilman minkään sortin jahkailua. Reagoinnin pitää olla välitöntä. Pitää pysyä ytimessä. Pelata vaistoilla. Antaa adrenaalin virrata ja viedä.

Eka kerta on aina eka kerta. Se on sen hienous. Yritän vain nauttia. Murehtia voin myöhemminkin. Rugbykentällä ei ole virheitä. Alan uskoa sen. On vain ratkaisuja ja vähän huonompia ratkaisuja. Alan rakastua. Maailman kauneimpaan rugbyjoukkueeseen. Itse teen tänään sen minkä voin. Ensi kerralla voin aina enemmän.

Niin. Niitä tuloksia. Niitähän te kaipaatte. Pelaajavajeen vuoksi pelasimme 12 vs. 12. Yhteisen hikoilumme lopputuloksena JRCL voitti numeroin 54 – 17. Heiska, Seda ja Bamse kipittivät kukin yhden tryn, Eve pisti yhdellä paremmaksi ja Danny taisteli pallon maaliin peräti kolme kertaa. Lisäksi Bamse nakutteli conversiot sisään hienolla 7/8-tarkkuudella. Joukkueen johto palkitsi pelin jälkeen parhaana forwardina upeasti vastuuta ottaneen Henan. Bäkeistä palkinnon pokkasi nappisyöttöjä nakellut Bob.

Kauden ensimmäisen ottelun jännityksestä ja kentällä häärineistä muutamasta ensikertalaisesta huolimatta peli oli paikoitellen yllättävän toimivaa (näin olen kuullut) ja ennen kaikkea taisteluasenne oli kohdillaan alusta asti (tämän sentään tajusin itsekin). Peliä ei oltu tultu häviämään ja se kyllä näkyi kentällä. Kaudelle haluttiin hyvä startti ja se saatiin. Koko joukkueen voitto. Tämän päälle on hyvä rakentaa hieno kesä.

Rugbyrookie Henna kuittaa tältä erää.